Lepoa, kiitos!

Matkalta saavuttiin viime viikonloppuna ja lienee paikallaan kuitata, että olemme kaikki hengissä ja hyvissä ruumiin ja sielun voimissa.

Lapset aloittivat hoidossa ja omat työt ovat alkaneet. Olen nauttinut arkisista asioista; pyykkikoneen pyörittämisestä ja kokkailusta. Autolla ajaminen on lapsista vieläkin kurjaa ja "milloin ollaan perillä"-laulusta ei olla päästy eroon.

Pitkähköksi venähtänyt kotimatka (omasta syystä), muuttuneet rutiinit ja arkeen palaaminen on vienyt aikaa ja jaksamista, mutta nyt olemme kuta kuinkin tolpillamme matkustamisen jäljiltä.

Reittiimme tuli jonkun verran muutoksia hurjan talven, lumimyräköiden, kesärenkaiden ja muuten vaan paikallisten ajotaitojen vuoksi. Pelotti jäiset tiet, joten menimme etelämmäksi kuin olimme alunperin ajatelleet. Tuli myös vähän extraa kilometrien muodossa, mutta ajoimme kutakuinkin niitä polkuja, mitä olimme ajatelleetkin. Ohjelman mukaan näyttäisi olevan noin 7500 km, mutta saattaahan se todellinen määrä olla jotain hiukan enempi, kun etsittiin parkkipaikkaa, eksyttiin tai muuten vaan ajeltiin välillä pikkuteitä.

Kaikki hyvin - nyt kotona ollaan!

Vuoria ja pyykkivuoria

Kanjonien ja kakkakaaosten jälkeen jäinne yhdeksi yöksi pieneen ohikulkukaupunkiin, Flagstaffiin. Kaupunki vaikutti ihan kivalta ulkoilmakaupungilta ja on tunnettu useista pienistä olutpanimoista. Kaupunki brändää itseään tumman taivaan kaupunkina, eli käytännössä minimoi valosaastetta, jotta rähdet näkyisivät kirkkaina. Siellä olisikin ollut orservatorio, jossa tähtiin ja avaruuteen olisi varmasti päässyt tutustumaan hienoissa puitteissa, mutta juuri sinä iltana kun me olimme kaupungissa, oli se paikka suljettu. Eipä silti, emme olisi jaksaneet lähteä kyllä enää mihinkään rilluttelemaan, vaan illan koomasimme hotellissa. 

Pesimme satsin pyykkiä hotellin koneilla - pari dollaria per koneellinen ja toinen mokoma kuivuriin. Respa veloitti dollarin pesuainepakkauksesta, joka riitti yhteen koneelliseen, eli koko likaisen vaatevaraston peseminen kustansi siis viitisen dollaria. Ei tarvinnut varata pyykkivuoroa, ei vahtia konetta eikä kukaan ollut pöllinyt sloggejani, vaikkei mitään lukkoja tai ajastimia oltu viritelty.

Fiksuna ihmisinä pakkasimme koko vaatearsenaalimme niin, että kaikki käy kaikkien kanssa ja toisaalt niin, että kaiken voi pestä samassa koneessa. Kirjopyykkiä siis enimmäkseen, ei mitään liian herkkää tai vaaleaa eikä etenkään mitään, mikä värjäisi muuta pyykkiä. 

Likapyykin keräämme matkalla pariin LOQIn kassiin, jotka pidämme auton takaboksissa odottamassa pesupaikkaa. Kassit voi pestä koneessa samalla kun muun pyykinkin, etenkin kun on ollut tätä ylitsevuotavaista sontaprobleemaa, niin parasta laittaa vaan kassit sellaisenaan koneeseen... Tämmöisellä setillä on ollut helppo pölähtää ystävien luo ja ensihommina laittaa kone pyörimään eikä motellien pesukoneilla mene koko iltaa vahtiessa usemapaa koneellista, vaan yhteen isoon koneeseen vaan koko matkavaatekaappi ja pyykkivuori on kerralla selätetty. 

Vuorilta jatkoimme siis matkaa avonaisia preerioita pitkin kohti Texasia. Seuraavina pysähdyspaikkoina Lubbock ja Abilene. Molemmat melko mitäänsanomattomia ja meille vain ohikulkupaikkoja. Abilenestä muutama sananen seuraavassa postauksessa... 

Kakkakatastrofi kanjonilla

Eilisen upean auringonlaskun innoittamana ajattelimme, että 30 minuuttia kanjoneilla on aivan liian vähän verrattuna siihen, että vietimme 3 päivää feikatussa miljöössä Las Vegasissa. Teimme siis suunnitelmiin pienen muutoksen ja ajoimme kanjoneille uudestaan.

Matkalle sattui pieni lentokonemuseo ja koska lapset aina kaipaavat vähän jaloittelua, päätimme sisällyttää sen aikatauluumme. Museo oli tosi hauska, tarjosivat ilmaiset sumpit ja tosi hyviä vinkkejä Kanjoneille ja siitä eteenpäinkin. 

Kun pääsimme lähemmäksi kansallispuistoa, niin pidimme vielä pienen pysäkin IMAX-teatterilla, missä näytettiin palkintoja kahminut elokuvanäytös. Ristin sen ”köyhän naisen helikopteriretkeksi”, sillä se antoi upeat näkymät kanjoneiden sisälle ja pohjalle sekä kuvasi hienosti kanjoneiden eläimiä ja luontoa.

Puistossa etsimme taas muutaman uuden kivan näköalapaikan ja ajoimme tällä kertaa autolla itään intiaanireservaattialueelle. Viimeinen Desert View -näköalapaikka torneineen olikin ehkä kanjoneiden hienoin näköalapaikka, sillä tornista näkyi maisemat ihan joka suuntaan satojen kilometrien päähän.

Olisipa todella harmittanut jättää kanjonit yhden iltapäivän ohjelmaksi. Nyt saimme ihastella maisemia useammasta vinkkelistä ja aina ne tuntuivat olevan vain erilaisia väreineen ja muotoineen. Jos vielä  joskus palaan Grand Canyonien alueelle, niin haluaisin tehdä seikkailureissuja - telttailla, vaeltaa, pyöräillä, ratsastaa, meloa... Eli seuraavalle kerralle jäikin sitten kaikki fyysesti aktiivinen touhu, nyt ei oikein huvittanut lähteä kitisevän 5 vuotiaan ja 2 vuotiaan kannettavan kanssa yhtään parkkipaikkaa pidemmälle vaellukselle.

...ja mitä tulee otsikkoon: se on ihan todellinen skenaario, joka alkoi kanjonien aamulla ja jatkuu iltaa kohti. Liki kaikki pienten poikain kalsarit on ihan siinä itsessään – onneksi tämän yön majapaikassa on pyykkikone. Ainakin on saatu paljon pysähdyksiä todella eritasoisissa toileteissa. Jos blogissa olisi laadukkaampaa sisältöä, niin voisin kirjoittaa artikkelin Grand Canyonin vessavertailun, mutta tyydyn vain nyt sanomaan, että turvallisimpia valintoja ovat aika ennalta arvattavasti Visitors Centereiden huussit. Pienten ja kuppaisten ravintoloiden vessat tai ketjuttomat huoltoasemat eivät ole käymisen arvoisia ellei sitten ole kyseessä elämän ja kuoleman asia tai todellisen ydinjäteuhkan vaara.

(Tätä julkaistessa kaksi viikkoa myöhemmin voinen kertoa, että meillä on jokaisella ollut vuorotellen oma osuus turistiripulista, mutta nyt katastrofi alkaa olla selätetty, mutta noin kaksi viikkoa siihen meni, että saatiin koko porukalle taas kova kakka!)

Matka kanjoneille

Las Vegasin pölyt karistettiin ensin pikavisiitillä Hoover Dam -padolle. Iso sähkölaitos oli kerrassaan järisyttävän iso, mutta emme silti halunneet tuhlata aikaa tustuen patoon sen tarkkemmin vaan jatkoimme matkaa kohti Grand Canyonia.

Ajoimme pienen pätkän ikivanhaa ja klassista Route 66 pitkin ja söime jäätelöt herttaisessa pienessä kuppilassa. Jutustelimme työntekijän kanssa ja nautimme pysähtyneen kaupunkin tunnelmasta. Vihdoin tuntui siltä, että oli sellainen leppoisa reissumeinki. Tietysti sekin on varmasti vähän sellaista showta matkailijoita varten, mutta kaupunkin matala tempo sai meidät ilahtumaan positiivisesti.

Arizonassa saa kuka tahansa kelpo kansalainen kantaa asetta, mutta hotellin King Size sängyssä ei lain mukaan saa nukkua kuin kaksi henkilöä. Onneksi hotellimme omistajarouva oli armollinen ja antoi meidän pitää varauksen siitäkin huolimatta, että suunnittelimme kaikki nukkuvamme tuossa yhdessä ja samassa järkyttävän isossa sängyssä. 

Matka Grand Canyonille oli kyllä hiukan pidempi kuin mitä olimme arvioineet, joten aika itse puistossa jäi harmittavan lyhyeksi. Olimme kuitenkin pelipaikalla tasan siihen aikaan kuin halusimekin, eli auringonlaskun aikaan. Tähän väliin on kuitattava, että onneksi oli kantoreppu, yhdessä vilkasjalkaisessa oli riittävästi sydämen tykytyksiä kun ihan joka jyrkänteen laidalla ei ollut kaiteita... Toinen sentään pysyi tiukasti kiinni ja oli helposti hallittavissa eikä tarvinnut huolehti kuin omista askelista... 

Ei sitä maisemaa voi sanoin kuvata. Se on huikea ja ihan ällistyttävän mahtipontinen. Yksi kuva kertoo kuulema saman kuin tuhat sanaa, mutta ei näitä maisemia voi yhdellä kuvalla kuitata. Eikä useammallakaan – nämä on kertakaikkiaan nähtävä, että niiden kauneuden ymmärtää oikeasti.