Lepoa, kiitos!

Matkalta saavuttiin viime viikonloppuna ja lienee paikallaan kuitata, että olemme kaikki hengissä ja hyvissä ruumiin ja sielun voimissa.

Lapset aloittivat hoidossa ja omat työt ovat alkaneet. Olen nauttinut arkisista asioista; pyykkikoneen pyörittämisestä ja kokkailusta. Autolla ajaminen on lapsista vieläkin kurjaa ja "milloin ollaan perillä"-laulusta ei olla päästy eroon.

Pitkähköksi venähtänyt kotimatka (omasta syystä), muuttuneet rutiinit ja arkeen palaaminen on vienyt aikaa ja jaksamista, mutta nyt olemme kuta kuinkin tolpillamme matkustamisen jäljiltä.

Reittiimme tuli jonkun verran muutoksia hurjan talven, lumimyräköiden, kesärenkaiden ja muuten vaan paikallisten ajotaitojen vuoksi. Pelotti jäiset tiet, joten menimme etelämmäksi kuin olimme alunperin ajatelleet. Tuli myös vähän extraa kilometrien muodossa, mutta ajoimme kutakuinkin niitä polkuja, mitä olimme ajatelleetkin. Ohjelman mukaan näyttäisi olevan noin 7500 km, mutta saattaahan se todellinen määrä olla jotain hiukan enempi, kun etsittiin parkkipaikkaa, eksyttiin tai muuten vaan ajeltiin välillä pikkuteitä.

Kaikki hyvin - nyt kotona ollaan!

Vuoria ja pyykkivuoria

Kanjonien ja kakkakaaosten jälkeen jäinne yhdeksi yöksi pieneen ohikulkukaupunkiin, Flagstaffiin. Kaupunki vaikutti ihan kivalta ulkoilmakaupungilta ja on tunnettu useista pienistä olutpanimoista. Kaupunki brändää itseään tumman taivaan kaupunkina, eli käytännössä minimoi valosaastetta, jotta rähdet näkyisivät kirkkaina. Siellä olisikin ollut orservatorio, jossa tähtiin ja avaruuteen olisi varmasti päässyt tutustumaan hienoissa puitteissa, mutta juuri sinä iltana kun me olimme kaupungissa, oli se paikka suljettu. Eipä silti, emme olisi jaksaneet lähteä kyllä enää mihinkään rilluttelemaan, vaan illan koomasimme hotellissa. 

Pesimme satsin pyykkiä hotellin koneilla - pari dollaria per koneellinen ja toinen mokoma kuivuriin. Respa veloitti dollarin pesuainepakkauksesta, joka riitti yhteen koneelliseen, eli koko likaisen vaatevaraston peseminen kustansi siis viitisen dollaria. Ei tarvinnut varata pyykkivuoroa, ei vahtia konetta eikä kukaan ollut pöllinyt sloggejani, vaikkei mitään lukkoja tai ajastimia oltu viritelty.

Fiksuna ihmisinä pakkasimme koko vaatearsenaalimme niin, että kaikki käy kaikkien kanssa ja toisaalt niin, että kaiken voi pestä samassa koneessa. Kirjopyykkiä siis enimmäkseen, ei mitään liian herkkää tai vaaleaa eikä etenkään mitään, mikä värjäisi muuta pyykkiä. 

Likapyykin keräämme matkalla pariin LOQIn kassiin, jotka pidämme auton takaboksissa odottamassa pesupaikkaa. Kassit voi pestä koneessa samalla kun muun pyykinkin, etenkin kun on ollut tätä ylitsevuotavaista sontaprobleemaa, niin parasta laittaa vaan kassit sellaisenaan koneeseen... Tämmöisellä setillä on ollut helppo pölähtää ystävien luo ja ensihommina laittaa kone pyörimään eikä motellien pesukoneilla mene koko iltaa vahtiessa usemapaa koneellista, vaan yhteen isoon koneeseen vaan koko matkavaatekaappi ja pyykkivuori on kerralla selätetty. 

Vuorilta jatkoimme siis matkaa avonaisia preerioita pitkin kohti Texasia. Seuraavina pysähdyspaikkoina Lubbock ja Abilene. Molemmat melko mitäänsanomattomia ja meille vain ohikulkupaikkoja. Abilenestä muutama sananen seuraavassa postauksessa... 

Kakkakatastrofi kanjonilla

Eilisen upean auringonlaskun innoittamana ajattelimme, että 30 minuuttia kanjoneilla on aivan liian vähän verrattuna siihen, että vietimme 3 päivää feikatussa miljöössä Las Vegasissa. Teimme siis suunnitelmiin pienen muutoksen ja ajoimme kanjoneille uudestaan.

Matkalle sattui pieni lentokonemuseo ja koska lapset aina kaipaavat vähän jaloittelua, päätimme sisällyttää sen aikatauluumme. Museo oli tosi hauska, tarjosivat ilmaiset sumpit ja tosi hyviä vinkkejä Kanjoneille ja siitä eteenpäinkin. 

Kun pääsimme lähemmäksi kansallispuistoa, niin pidimme vielä pienen pysäkin IMAX-teatterilla, missä näytettiin palkintoja kahminut elokuvanäytös. Ristin sen ”köyhän naisen helikopteriretkeksi”, sillä se antoi upeat näkymät kanjoneiden sisälle ja pohjalle sekä kuvasi hienosti kanjoneiden eläimiä ja luontoa.

Puistossa etsimme taas muutaman uuden kivan näköalapaikan ja ajoimme tällä kertaa autolla itään intiaanireservaattialueelle. Viimeinen Desert View -näköalapaikka torneineen olikin ehkä kanjoneiden hienoin näköalapaikka, sillä tornista näkyi maisemat ihan joka suuntaan satojen kilometrien päähän.

Olisipa todella harmittanut jättää kanjonit yhden iltapäivän ohjelmaksi. Nyt saimme ihastella maisemia useammasta vinkkelistä ja aina ne tuntuivat olevan vain erilaisia väreineen ja muotoineen. Jos vielä  joskus palaan Grand Canyonien alueelle, niin haluaisin tehdä seikkailureissuja - telttailla, vaeltaa, pyöräillä, ratsastaa, meloa... Eli seuraavalle kerralle jäikin sitten kaikki fyysesti aktiivinen touhu, nyt ei oikein huvittanut lähteä kitisevän 5 vuotiaan ja 2 vuotiaan kannettavan kanssa yhtään parkkipaikkaa pidemmälle vaellukselle.

...ja mitä tulee otsikkoon: se on ihan todellinen skenaario, joka alkoi kanjonien aamulla ja jatkuu iltaa kohti. Liki kaikki pienten poikain kalsarit on ihan siinä itsessään – onneksi tämän yön majapaikassa on pyykkikone. Ainakin on saatu paljon pysähdyksiä todella eritasoisissa toileteissa. Jos blogissa olisi laadukkaampaa sisältöä, niin voisin kirjoittaa artikkelin Grand Canyonin vessavertailun, mutta tyydyn vain nyt sanomaan, että turvallisimpia valintoja ovat aika ennalta arvattavasti Visitors Centereiden huussit. Pienten ja kuppaisten ravintoloiden vessat tai ketjuttomat huoltoasemat eivät ole käymisen arvoisia ellei sitten ole kyseessä elämän ja kuoleman asia tai todellisen ydinjäteuhkan vaara.

(Tätä julkaistessa kaksi viikkoa myöhemmin voinen kertoa, että meillä on jokaisella ollut vuorotellen oma osuus turistiripulista, mutta nyt katastrofi alkaa olla selätetty, mutta noin kaksi viikkoa siihen meni, että saatiin koko porukalle taas kova kakka!)

Matka kanjoneille

Las Vegasin pölyt karistettiin ensin pikavisiitillä Hoover Dam -padolle. Iso sähkölaitos oli kerrassaan järisyttävän iso, mutta emme silti halunneet tuhlata aikaa tustuen patoon sen tarkkemmin vaan jatkoimme matkaa kohti Grand Canyonia.

Ajoimme pienen pätkän ikivanhaa ja klassista Route 66 pitkin ja söime jäätelöt herttaisessa pienessä kuppilassa. Jutustelimme työntekijän kanssa ja nautimme pysähtyneen kaupunkin tunnelmasta. Vihdoin tuntui siltä, että oli sellainen leppoisa reissumeinki. Tietysti sekin on varmasti vähän sellaista showta matkailijoita varten, mutta kaupunkin matala tempo sai meidät ilahtumaan positiivisesti.

Arizonassa saa kuka tahansa kelpo kansalainen kantaa asetta, mutta hotellin King Size sängyssä ei lain mukaan saa nukkua kuin kaksi henkilöä. Onneksi hotellimme omistajarouva oli armollinen ja antoi meidän pitää varauksen siitäkin huolimatta, että suunnittelimme kaikki nukkuvamme tuossa yhdessä ja samassa järkyttävän isossa sängyssä. 

Matka Grand Canyonille oli kyllä hiukan pidempi kuin mitä olimme arvioineet, joten aika itse puistossa jäi harmittavan lyhyeksi. Olimme kuitenkin pelipaikalla tasan siihen aikaan kuin halusimekin, eli auringonlaskun aikaan. Tähän väliin on kuitattava, että onneksi oli kantoreppu, yhdessä vilkasjalkaisessa oli riittävästi sydämen tykytyksiä kun ihan joka jyrkänteen laidalla ei ollut kaiteita... Toinen sentään pysyi tiukasti kiinni ja oli helposti hallittavissa eikä tarvinnut huolehti kuin omista askelista... 

Ei sitä maisemaa voi sanoin kuvata. Se on huikea ja ihan ällistyttävän mahtipontinen. Yksi kuva kertoo kuulema saman kuin tuhat sanaa, mutta ei näitä maisemia voi yhdellä kuvalla kuitata. Eikä useammallakaan – nämä on kertakaikkiaan nähtävä, että niiden kauneuden ymmärtää oikeasti.

Las Vegas lasten kanssa

Jos voit lähteä Las Vegasiin silloin kun olet nuori, sinkku, rikas ja mies, olet varmasti tyytyväisin kaupungin tarjontaan. Lapselliselle köyhälle perheelle siellä oli heikosti annettavaa. Pienestä varausteknisestä ja ajoituksellisesta syystä olimme kuitenkin kaupungissa kolme yötä, mikä oli meidän tarpeeseen yksi liian paljon, mutta salli sopivasti minun matkaripulipäivän eli yhden päivän toipilaana. 

Las Vegasista saa todella edullisesti hotellihuoneen, mutta ihan kaikkeen muuhun sitten kannattaakin varata ihan puhdasta kahisevaa. Kaupunki yllätti kovalla hintatasollaan, mutta toisaalta eihän siellä nyt kukaan ole köyhä eikä kipeä, että tottapahan heillä siinä Stripin varrella kannattaakin ottaa turistilta löysät pois.

Ensimmäisenä iltana kävelimme vähän kaupngilla oman hotellin ympäristössä ihastelemassa valoja. Olihan ne ihan makeat ja ymmärrän hyvin, että tarvitaan yksi Hoover Dam siinä kupeessa tuottamaan sähköä Las Vegasin kaltaiseen spektaakkeliin.

Toisena päivänä lähdimme kaupunin ulkopuolelle suklaatehtaaseen. Se olikin todella mielenkiintoinen tarina suklaan valmistuksesta ja prosessista. Harmiksi vain lapsilla oli niin kiire viereiseen M&M kauppaan, että niiden laadukkaampien suklaiden ostaminen jäi hurjan jonon takia ”toiseen kertaan”. Tehtaan vieressä oli tosi hauska kaktuspuutarha, jossa oli kerrottu eri lajikkeista ja istutettu komeisiin aseteltiin erilajisia kaktuksia. Puutarhaan tutustuminen jäi M&M raivareiden takia vähän puolitiehen, mutta kuvia sieltä silti otettiin... Suklaiden jälkeen mielessä oli lisää suklaata ja tähtäsimme Stripin suklaakaupoillle.

 

 

Löysimme parikin erilaista suklaapuotia, mutta minulla oli jo niin paha olo aamuisen runsaahkon ripuloinnin jäljiltä, että kierros päätettiin siihen ja lähdettiin hotelliin lepäämään. Daniel ja lapset polskivat uima-altaalla sillä aikaa kun minä yritin saada wifiä toimimaan (ei onnistunut) ja lepäilin. Hotellihuoneessa tuli sitten totaaliromahdus ja teki mieli vain nukkua. Iltaa kohti oltiin tietysti menossa, joten se ei sikäli haitannut, mutta koska hotellihuoneen seinät meinasivat kaatua muun porukan niskaan, lähetin miesväen omille teilleen Las Vegasin yöhön.

Naapurihotellissa oli hieno ”piikkitorni”, eli todella korkea näköalatorni ja pojat olivat käyneet siellä katsomassa helikoptereita silmästä silmään, nähneet Las Vegasin yövalaistuksen kaikessa loistossaan ja viettäneet hetken laatuaikaa poikain kesken sillä aikaa kun me tytöt nukuimme jo yöunia.

Seuraavaa päivänä olin jo hyvinkin tolpillani ja lähdimme uudestaan Stripin, eli pääkadun, valloitukseen. Lupasimme lapsille pari kierrosta uhkapelejä lapsille tarkoitetussa kasinossa. Annoimme dollarin per nuppi ja tulihan ne siellä tuhlattua. Saivat myös vähän voittolippuja, joilla sai lunastaa pieniä leluja kassatiskiltä. Eiväthän ne lelut olleet kiinarihkamaa kummempia, mutta tulivat iloisiksi uhkapelivoitoistaan silti. 

Ostimme liput yhteen lapsille sopivaan esitykseen illaksi ja tutkailimme leppoisasti kaupunkia. Kun tuntui narina yltyvän, läksimme hotellille ”lepäämään”, eli ottaaan vähän vauhtia altailta. Uiminen oli molempien lasten mielestä ihan huippukivaa ja miksikäs ei olisi, kun ilman lämpötila oli kuitenkin reilusti päälle 20 astetta, eli ihan tavallisen suomalaisen kesän verran, vaikka paikalliset toki talvea viettävätkin.

Kun saimme taas porukan lähtövalmiuteen, suuntasimme taas keskustaan Stripin myötäisesti kulkevalla junalla – Monoraililla. Kävimme katsomassa Bellagion komeat musiikin tahtiin tanssivat suihkulähteet ja muutaman muun hauskan spektaakkelin. 

Kun menimme jonottamaan illan esitykseen lipppujemme kanssa, tulikin sitten Siirin yhteistyölle loppu. Pojat lähtivät vessaan ja minä jäin kasvavaan jonoon pitämään paikkaa rimpulevan lapsen kanssa. Siiriltä lähti ensin pois housut ja vaippa, joten siinä minä sitten yritin pokkana pitää paikkaa edelleen melkolailla tyytymättömän pyllistelijälapsen kanssa. Kun Daniel ja Otto tulivat takaisin, pystyin lähtemään rauhotteemaan Siiriä vähän kauemmaksi hälinästä. Ei auttanut vessassa käyminen, eikä edes paidankin riisuminen. Keskellä isoa kauppakeskusta kieltämättä yksi täysin naku vaalea lapsi olisi herättänyt huomiota myös ilman jäätävää huutoa – en vain saanut kiinni siitä, mikä lasta vaivasi. Onneksi hätiin tuli yksi käytävällä putiikkia pitänyt kynsilakkastudio, jonka neuvokkailla vinkeillä saimme tilanteen hallintaan. Ensin lakattiin minun kynsi. Sitten Siiri uskalsi kokeilla kuvioita omiinkin kynsiin. Pienet nallet, ruusut ja sydämet saivat vihdoin lapsen rauhalliseksi, joten sain Siirin Tulan kantoreppuun piiloon ja saatoimme lähteä esitykseen tyytyväisen pienen (edelleen nakun) lapsen kanssa.

Esityksen ensihetkistä lähtien Siiri oli lumoutunut ja suostui pukemaan taas vaatteet sekä vaipan päälleen ja näin oli taas rauha maassa. Kävimme katsomassa ”V – Ultimate Variety Show:n”, koska sitä suositeltiin lapsille sopivaksi. Sitä se olikin, lapset olivat haltioituneita jonglööreistä akrobaateista, taikureista ja hassuista naamareista. Minäkin käkätin vedet silmissä.

Seuraavana aamuna oli taas edessä pakkaaminen ja seuraavaan kohteeseen siirtyinen. Kaiken kaikkiaan Las Vegasista jäi hyvin ristiriitaiset mietteet. Toisaalta ihan hauskaa hupia ja näyttäviä spektaakkeleja, mutta toisaalta taas niin päälle liimattua ja keinotekoista, että ihan ällöttää. Eifel torni ja Vapauden patsas rintarinnan, pyllistäviä tyttöjä isoilla screeneillä, Hello Kittyjä tippikupin kanssa vähän joka nurkalla jne. Olimme oikeastaan aika iloisia, että Las Vegas ei ollut mikään reissumme pääkohde vaan enempikin ”ohikulkumatka” ja että pääsimme sieltä lähtemään seuraavaksi ehkä kaikista huikempiin maisemiin, mitä ikinä olimme nähneet.

Grand Canyon onkin siis loistavaa vaihtelua keinotekoiselle Las Vegasille ja on todella ihanaa päästä viettäään hääpäivää vähän erilaisissa tunnelmissa. 

100% aurinkoa, kiitos!

Yhdistimme sopivasti työtä ja hupia San Diegon visiitille. Ystävämme Ula ja Mike eli Tulan omistajaperhe, ottivat meidät kylään ja pitivät vieraana kolme yötä. Sunnuntai -eli ensimmäinen päivä, meni ihan kölliessä, jutellessa, syödessä ja porealtaassa uidessa. Se olikin lasten mielestä ihan hitti ja poreallas lämmitettiin joka ilta. Isäntäväki jo kyllästyi kolmmannen illan uintivuoron koittaessa, mutta meidän lapset vain polskivat ja sukeltelivat. 

kerrankin kaikki lapset samassa kuvassa

Sunnuntainan kävelimme rantaan katsomaan auringonlaskua ja köllöttelemään biitsillä. Lähirantaan oli pääsy hyvin haastavien kivikkojen ja jyrkän rinnepolun kautta, mutta halusimme hiekkaa varpaiden väliin, joten päätimme könytä alas koko lapsikatraan kanssa. 

...ja se kannatti! Lapset nauttivat aalloista, hiekasta kastumisesta, auringosta, juoksemisesta, leikkimisestä ja me aikuiset saimme vain istahtaa alas ja rupatella. 

Maanantaina tutustuimme kaupunkiin. Kävelimmme rantabulevardia ja bongailimme jättiläismäisen isoja sotalaivaston laivoja. Kävimme Seaport Villagen turistirysäkaupoissa ja lopulta päädyimme Vanhan Kaupungin miljööseen hieman varsinaisen kaupungin ulkopuolelle.

Vanha Kaupunki oli tietysti vain turisteja varten luotu, mutta se oli miljöönä kuitenkin todella herttainen ja lämminhenkinen. Kaupunki oli rakennettu vanhan ajan henkeä mukaillen ja siellä olikin aistittavissa paljon meksikon valta-aikojen kulttuuria. Kaupungissa oli kauppoja, ravintoloita, museoit aivan kuin se olisi ollut kaupunki siirtolaisajalta. Työntekijöillä oli vanhat asut ja kaikki oli vanhaa aikaa kunniottaen laitettu kuntoon. Pihoilta löytyi hevosvankkureita ja sisätiloista vanhan ajan koulumiljöö, posti ja lehtipaino. Kaupoista voi ostaa tuliasia, käyttötarvikkeita 1900-luvun alkupuolelta, käsitöitä, meksikolaisia keittokirjoja ja paljon muuta hauskaa. Kauppojen tunnelman aistiminen kyllä riitti minulle, sillä vielä oli vähän tuhlauskrapulaa Hollywoodin jäljiltä.

Tiistaina olimme sopineet tutustumisvierailun Tulan tehtaalle ja pääkonttorille. Koska matka autoilla ja lasten kanssa olisi voinut olla vähän raskas, lähtivät lapset Danielin kanssa San Diegon eläintarhaan ja minä pääsin työasioille itsekseni. Eläintarhassa sai helposti kulumaan koko päivän, mutta ehdottoman fiksu valinta oli vuokrata tuplarattaat niin, että lapset saivat välillä lepäillä. Alue oli siis valtavan suuri ja siellä oli paljon aktiiviteettiä. Lapsista mukavimmat ja mieleenpainuvimmat kohteet olivat: seeprat ja leijonat sekä akvaariotalo kaloineen ja käärmeineen.

Keskiviikkoaamulle jäi enää laukkujen pakkaaminen ja hyvästit ystäville ja aurinkoiselle San Diegolle. Viimeisenä kohteena ennen moottoritien kutsumista kävimme vielä Cabrillo National Monumentilla katsomassa San Diegon kaupungin siluettia ja upeita maisemia merelle.

 

San Diego on niin lähellä meksikon rajaa, että meksikolainen kulttuuri on väkisinkin läsnä. Meille se näyttäytyi todella herkullisena meksikolaisena ruokana, jota tuli itseasiassa nautittua joka päivä eikä vielä edes kyllästytä. Suomalaistunut tapa syödä tex mexiä ei enää oikeastan tunnu miltään, sillä niin kliseistä kun se onkin sanoa, niin kyllä nämä paikalliset herkut ovat ihan toisenlaista makujen ilotulitusta. Ostinkin yhden keittokirjan, mistä voidaan sitten sisarusten matkaillalliselle ottaa vähän vinkkejä. Veikkaankin siis, että perinteinen tuliais- ja reissukertomusilta vietetäänkin meksikolaisella teemalla – kävinhän minä sentään muutaman tunnin ajan meksikon maaperällä Tulan tehtaalla... 

Nykynuoriso telttailee

Matkamme jatkui eteenpäin Los Angelesin alueelta kohti tiipii-telttoja. Bongasin Wighwam tiipii-motellin jostain matkanettisivujen mainskirjeestä ja kun erehdyin näyttämään kuvia Otolle, hän suorastaan hehkui ajatuksesta, että yövytttäisiin teltoissa. Sen jälkeen Otto kertoi kaikille, että matkalla olemme yötä teltoissa, joten täytyihän se pienen pojan toive toteuttaa, vaikka se nyt ei varsinaisesti aivan matkan varrelle osunutkaan. Olimme joka tapauksessa sopineet treffit San Diegossa vasta sunnuntiksi, joten lauantain ja sunnuntain välinen yö voitiin viettää jossain läheisesti matkan varrella.

Tiipiit olivat siis betonista valettuja pieniä mökkejä, joiden sisällä oli kaksi parisänkyä, vessa, suihku ja pieni pöytä tuoleineen. Vallan sopiva meidän tarpeisiin siis. Saimme laittaa lapset ulos leikkimään (valitettavasti koristekivillä, joita ei oltu mitä ilmeisemmin tarkoitettu leikkimistä varte) ja köllötellä itse kaikessa rauhassa tavaroita järjestellen. Viikon aikana oli jo kertynyt melkosesti pyykkiä, joten puhtaiden varusteiden inventaario olikin ihan paikallaan.

Ajatus ”telttayöstä” oli kiva ja mökit olivat tosi kivat. Palvelu paikassa vaan oli ihan sieltä itsestään enkä todennäköisesti koskaan tule palaamaan heidän asiakkaaksi. En oikein tiedä, että voisinko paikkaa edes suositella toisille lapsiperheille, sillä meille tuli heidän kanssa asioinnista oikeastaan aika paha mieli. Valitettavasti visiittimme siis päättyi hieman surkeissa merkeissä ja saa nähdä, miten iso lasku koristekivien liikuttelusta (ja niiden raivaamisesta leikkien jälkeen!) tulee luottokortille – uhkailut ainakin olivat sitä luokkaa, että siitä leikistä ei ehkä nyt selvittykään sillä, että putsattiin ympäristö ennen lähtöä...

Terveiset Hollywoodista

Reissumme seuraava odotettu etappi oli Los Angeles ja Hollywood. Mietimme paljon, että otammeko hotellin keskustasta, Hollywoodista vai rannoilta, mutta lopulta päädyimme Hollywoodin puolelle. En oikein edes tiedä, että miksi, mutta se vain tuntui lopulta meille parhaalta sijainnilta ja periaatteessa oikeassa olimmekin.

Saavuimmme torstaina illalla pimeän aikaan, joten sen ilta meni enimmäkseen kölliessä. Lapset nukahtivat melko aikaisin ja nautimmekin naapurista haettua take away -ruokaa hotellihuoneessa. Perjantaiksi mietimme kaupunkiseikkailua, mutta emme löytäneet Otolle toista kenkää mistään! Liekö jäänyt edellisenä päivänä sinne rannalle, missä uitiin nakuna ja syötiin eväitä ennen Hollywoodiin saapumista. Päivän ensimmäinen askare oli siis etsiä Otolle uudet kengät Satuimme kysymään neuvoa ilmeisesti oikeasta paikasta kun meidät ohjattiin jokaisen shoppailijan taivaaseen – eli merkkivaate-outlettiin. Löysimme toki kengät, molemmille lapsille tietysti ja sen lisäksi pari muutakin vaatekappaletta allekirjoittaneelle. Ei nyt voi sanooa, että siinä meni meidän matkakassa, mutta tuli vähän arvioitua enempi päivitettyä omaa matkavaatearsenaalia.

Shoppailujen jälkeen läksimme katsomaan Hollywood-kylttiä Griffith-puiston observatoriolle ja samalle suunnalle osui vielä kiva lasten kohde; rautateiden ulkoilmamuseo. Söimme puistossa eväät ja ajoimme pari kierrosta lasten höyryveturilla, vallan hauska paikka lasten kanssa matkaaville. 

Puiston jälkeen oli vielä lämmintä ja uhkasimme Los Angelesin alueen valtavia liikenneruuhkia ja päätimme lähteä Santa Monican rantabulevardille. Siellä on klassinen Pier39 huvipuistoineen ja saimme siellä kulumaan aikaa aina pimeän tuloon asti. Maailmanpyörä valoineen oli kyllä mukava elämys ja saimme ihailla kaupunkia aivan uudesta vinkkelistä. 

 

Seuraavana päivänä meidän matka jatkui jo eteenpäin ja totesimme, että emme jaksa edes käydä itse Los Angelesin keskustassa, koska se kuitenkin on vain ns. työkorrtteeri. Pitkät istumiset ruuhkissa eivät siis houkuttaneet, joten jatkoimme matkaa erityisesti Oton odottamaan kohteeseen...